Ennen kaikkea vastustamme Eurooppaa ilman meitä! Aiomme kaapata vallan kaduilla, saksalaisissa bierstubeissa, ja Irlannin lähetystön edessä. Me olemme kaikkialla, olemme juristeja ja olemme työttömiä, olemme SAK ja MTK. Olemme eurooppalainen demokratialiike, joka sanoo ei siirtolaisviranomaisten mielivaltaiselle kontrollille ja politiikan kieltämiselle. Taistelu Euroopan tulevaisuudesta on alkamassa.

Irish: Vote No for us!

Kuvaava on eduskunnan nettisivujen otsikko “Lissabonin sopimus puhutti vielä ensimmäisessä käsittelyssä”. Vielä? Missä se tätä istuntoa edeltävä keskustelu on käyty? Eduskuntaryhmien kesken ja niiden sisällä? Kriittisessä oppositiossa oltiin sitä mieltä, että keskustelu on nimenomaan puuttunut prosessin kaikilta tasoilta, että sekä kansalaiset että kansanedustajat on jätetty keskustelun ulkopuolelle kun sopimusta ajetaan autoritaarisesti ylhäältä sanellusti läpi. Edustuksellisen demokratian kansan valtuuttamilla edustajillakaan ei ole pääsyä tähän keskusteluun. Miten demokraattisen järjestelmän perustusta voidaan rakentaa näin epädemokraattisten kivijalkojen varaan?

Vähin, mitä eduskunnan tulisi tehdä, olisi avata sopimus aidolle kansalaiskeskustelulle, provosoida julkista debattia, ja tunnustaa että kyseessä ei ole pelkkä byrokraattisiin uudistuksiin pyrkivä tylsä lakiteksti, vaan paljon muutakin. Sopimus ei ole sellaisen Euroopan perusta, jota enemmistö kansasta haluaa. Eikä tämän myöntäminen ole eurooppavastaista, vaan demokraattisen prosessin välttämätön ensiaste.

Eurooppaelitistien unelmasopimus etenee nyt eduskunnan toiseen käsittelyyn, joka pidetään ensi tiistaina eli 10. kesäkuuta.

Vuoden 2005 kansanäänestysten jälkeen Euroopassa ei kuitenkaan ole edes yritetty vastata niihin haasteisiin, jotka saivat kansalaiset hylkäämään EU:n perustuslain. Euroopan unionin historia on talous- ja kilpailukeskeisyyden historiaa. Pääomien ja tavaroiden vapaa liikkuvuus on ollut sen ydin. Ihmisten toiveista ja tarpeista sekä ympäristön tilasta heräävät toiveet on sivuutettu, tai alistettu talouskasvun välineeksi.

Menestyksekkäiden Hollannin (63 % äänistä NEE) ja Ranskan (55 % NON) ei-kampanjoiden jälkeen hanke EU:n oikeudellisen perustan uudistamiseksi vedettiin jäihin ja unioni jäi pohdintatauolle, jonka aikana kansalaisia piti osallistaa keskusteluun Euroopan tulevaisuudesta. Ilmapiiri oli otollinen todelliselle muutokselle.

Jäätävän hiljaisuuden jälkeen jäsenmaiden parlamenteissa hyväksytään nyt nimensä muuttanut, mutta entistä monitulkintaisempi ja vaikeaselkoisempi “perussopimus”. Muutos parempaan jäi todellakin toteutumatta. Kuten perustuslain kirjoittamista johtanut Ranskan entinen presidentti Valery Giscard D’Estaing toteaa: “Kaikki aikaisemmat ehdotukset ovat [Uuden, nyt hyväksyttävän Lissabonin sopimuksen] tekstissä, mutta ne on jollakin tavalla piilotettu. Julkinen mielipide johdetaan tietämättään hyväksymään ehdotukset, joita emme uskalla kansalaisille suoraan esittää”.

Uusi sopimus on vaikeaselkoinen ja juristien mukaan niin monitulkintainen, että se siirtää valtaa suoraan poliittisilta päättäjiltä EY-tuomioistuimen käsiin. Miten demokratia voi toteutua organisaatiossa, joka on niin vaikeasti ymmärrettävä, että juristiksi kouluttamaton ei voi itse lukemalla hahmottaa edes vallankäytön perusteita?

EU väittää olevansa demokratian esitaistelija maailmassa, mutta on itse onnistunut ohittamaan kansalaismielipiteen ja itse luomansa demokraattiset pelisäännöt kokonaan. Sopimusprosessi antaakin karun kuvan EU:n todellisista perusperiaatteista, joita symbolisoivat epäselvyys, suljetut ovet ja integraatio rajoittamattoman kilpailun ja talouden rajun ylivallan ehdoin.

Samalla talous- ja kilpailukykymaaninen poliittinen linja on jatkunut viimeisen kolmen vuoden aikana ja on jopa vahvistumassa uuden sopimuksen myötä – vapaa pääomien ja tavaroiden liikkuvuus asetetaan fundamentaaliksi ja perustavanlaatuisimpaan asemaan EU:ssa. Samalla epäsuosittuja EU:n ohjelmia on jatkettu. Esimerkiksi koulutuksen kaupallistamista Suomessa perustellaan juuri EU:n Lissabonin strategialla ja Bolognan prosessilla.

Euroopan unionin päättäjät ovat ensin vuosina 2004 ja 2005 perustuslakia, sopimusten välissä ja nyttemmin Lissabonin sopimusta käsiteltäessä osoittaneet, että kansalaisten mielipidettä ei tarvita enää rakentamaan edes näennäistä oikeutusta poliittiselle järjestelmälle, jonka parlamenttivaaleissa enää kolmasosa unionin jäsenmaiden kansalaisista vaivautuu äänestämään. Ainoa mahdollisuus tehdä vallasta hyväksyttävämpää olisi kansanäänestykset, jonka järjestämisen kuitenkin kaikki Euroopan johtajat ovat yhdessä kieltäneet.

Lissabonin sopimuksen myötä entistäkin talouskeskeisemmän, rauhanvastaisemman ja kontrollista pakkomielteen tehneen Euroopan todellisuus voidaan puhkaista vain kaatamalla Euroopan uusi perussopimus. Ainoa tila, jossa tämä kansalaisille sallitaan, on Irlannissa. Se on perustuslakinsa vuoksi on ainoa EU-maa, joka alistaa sopimuksen kansanäänestykselle.

Ei-kampanja perustui paitsi sosiaalisen arvoperustan vaatimukselle, myös konkreettisille tavoitteille tehdä parempaa talouspolitiikkaa. Yksityistämisvimman ja pääomien vapaan liikkuvuuden sijaan EU:n on mahdollistettava todellinen demokratia, jossa talouden lait saatetaan palvelemaan ihmisiä. Talouskeskeisemmän ja turvallisuuden vuoksi yhä tiukemmin kansalaisia valvovan EU:n vastustajat ympäri Eurooppaa ovat kokoontuneet Irlantiin tukeakseen Lissabonin sopimuksen kaatamista. Me, juristit ja työttömät, SAK ja MTK tuemme Suomessa tätä vaatimusta.

Euroopan unionille on jo neljän vuoden ajan tehtailtu uutta perussopimusta. Emme kannata sen hyväksymistä. Vastustamme tätä ehdottomasti kahdesta syystä. Ensinnäkin sopimus osoittaa, että Euroopassa ei ole tahtokaan tarttua katastrofaaliseen siirtolaispolitiikkaan, epäsosiaaliseen talouspolitiikkaan ja yhä laajempana ammottavaan demokratiavajeeseen. Sopimuksessa olisi ollut historiallinen mahdollisuus uudistaa Eurooppaa, mutta näin ei tapahtunut. Toiseksi, sopimus on, kuten kaikki monia lakeja yhteen niputtavat sopimukset: hyvien ja huonojen asioiden sekasikiö. Keskeistä on huomata, että kansalaisille syötetään muutaman parannuksen ohella liuta huonoja uudistuksia ja periaatteita, joita he eivät erillisinä ikinä hyväksyisi. Vaihtoehtoja kansalaisille ei juurikaan jää. Pidämme siis kokonaisuutena sopimusta merkittävänä huononnuksena nykytilaan.

Mikä sopimuksessa on hyvää?

On tietysti ensin syytä tunnustaa uuden Lissabonin perussopimuksena ansiot. Siinä lisätään Euroopan unionin legendaarisen byrokratian avoimuutta. EU:n perusoikeusasiakirjasta – jossa määritellään kaikkien unionin kansalaisten oikeudet – tulee sitova. Tätä pidetään syystä yhtenä suurimmista perussopimuksen saavutuksista, vaikka sopimus ei näiltä osin astukaan voimaan Isossa-Britanniassa tai Puolassa. Myös demokratian lisäämisen osalta otetaan vaatimattomia askeleita kohti parempaa: vaaleilla valitun Euroopan parlamentin valtaa lisätään. Myös kansallisista ministereistä koostuvan Ministerineuvoston suljettuja ovia raotetaan vähäsen, eli päätöksenteon läpinäkyvyyttä lisääntyy myös tältä osin. Kuitenkin samalla uusi ”unionin ulkoministeri” nauttii vain välillistä luottamusta.

Myös kansalaisaloite tulee vihdoin, tosin vesitetyssä muodossa, EU:n sääntöihin: miljoona EU:n kansalaista voivat yhdessä tehdä ei-sitovan kansalaisaloitteen komissiolle tärkeäksi kokemastaan aiheesta. Aloitteen on kuitenkin oltava perussopimuksen mukainen, eli militarismia tai talouden vapauksia rajoittavia aloitteita ei edes ole mahdollista esittää. Rajallisuus tekee kansalaisaloitteesta niin avuttoman, että sitä ei voi pitää ratkaisevana parannuksena.

Keskeistä kuitenkin on, että sopimuksen hyvät puolet voitaisiin aivan hyvin toteuttaa ilman militarismin tai talouden ylivallan hehkutusta. Perussopimuksen olisi oltava joko sellainen arvosopimus, johon enemmistö kansalaisista voi yhtyä, tai sitten pelkkä demokratiaa lisäävä ja byrokratiaa selkiyttävä asiakirja. Keskeisin vaatimuksemme on, että Euroopan unionin perusta on luotava demokraattisesti. Perussopimusprosessi on tämän toiveemme irvikuva, elitistien ja pääomapiirienien märkä uni ja eurobyrokraattien Viagra. Sopimuksen heikennykset varjostavat kuitenkin sen hyötyjä.

Eurooppako rauhanprojekti?

Vaikka EU:n historia on rauhanprojektin historiaa, näyttää tuo rauhan linnake Lissabonin sopimuksen myötä yhä kaukaisemmalta historialta. Sopimuksessa yllytetään aktiivisesti valtioita kasvattamaan asevarustelumenojaan ja sidosta EU:n ja Naton välillä syvennetään entisestään. Sopimuksen hyväksymisen jälkeen operaatioihin EU:n rajojen ulkopuolella ei tarvittaisi YK:n turvallisuusneuvostojen hyväksyntää. Rauhan rakentamisen sijaan pyritään muodostamaan EU:n välittömiä etuja ympäri maailmaa valvovaa sotilasyhteistyötä imperialistiseen tyyliin. EU-komission puheenjohtajan José Manuel Barroson sanoin: ”Joskus vertaan Euroopan unionia luomuksena Imperiumiin”.

Talouskeskeisyys sosiaalisen ja ekologisen murtajana

Kuluneen hokeman mukaan EU on arvoyhteisö. Perussopimus huutaa: “ensisijainen arvomme on talouskasvu ja tuottavuus”. Arvoyhteisön varjolla ajetaankin karusti tuloeroja kasvattavaa politiikkaa – arvo kai sekin. Lisäksi monien arvioiden mukaan palvelumarkkinoita avataan ylikansallisille suuryrityksille ja peruspalveluita halutaan yhä laajemmin kauppatavaraksi – sen sijaan, että niiden taso taattaisiin kaikkialla Euroopassa. Kansallisvaltioiden
kontrollimahdollisuuksien katoamista ei millään tavoin edes yritetä paikkailla ylikansallisilla talouden suitsimisen keinoilla. Yritysten yhteiskuntavastuu on päivän sana, EU on markkinoiden sääntöjä valvova toimija, joka jopa rajoittaa ay-liikkeen toimintaa. Ympäristöpolitiikka taas muodostuu sopimuksessa ensisijaisesti talouskasvun välineeksi. Hyvä osoitus perussopimuksen linjauksista on sen kannustus aktiiviseen ydinvoiman lisärakentamiseen.

Talouden erottaminen demokraattisesta valvonnasta

Lissabonin sopimuksen totaalisen vieraantuneisuuden demokraattisista perinteistä vahvistaa käytäntö, joka alleviivaa Euroopan keskuspankin roolia itsenäisenä toimijana tiukkoine inflaatiotavoitteineen. Tiukka inflaatiotavoite on rahoitusmarkkinoiden EU, kuten on myös rahapolitiikan totaalinen poistaminen kansalaisten ja poliitikkojen ulottumattomista. Tiukka inflaatiotavoite on rahoitusmarkkinoilla toimivien etu – mutta tavallisia asuntolainallisia kansalaisia tämä tiukka tavoite ei palvele juurikaan. Nämä periaatteet vahvistetaan siitä huolimatta uudessa EU:n perussopimuksessa.

Vapaus liikkua on Euroopassa huono vitsi
Myös vapaus liikkua on Euroopassa lähinnä valkonaamaisen länsi-Eurooppalaisen etuoikeus. Paitsi siirtymäaikoja itä-Eurooppalaisten liikkumiselle, EU:n jäsenyyskriteerinä on nykyisin kansallisen turvallisuuden pakkolakien luominen, jolla siirtolaisia voidaan tarpeen tullen kohdella turvallisuusuhkana. Viimeksi Italia on sortanut romanivähemmistöä näin. Lisäksi EU:n ulkorajojen yli ulottuva maahanmuuto on todellisuutta – eikä sitä voi rajavalvonnalla pysäyttää, vaikka sen seurauksena tuhansia ihmisiä kuoleekin Välimerelle joka vuosi.

Lissabonin sopimuksen myötä EU:n rajavalvontaa lisätään entisestään ja maahanmuuttajien käännyttämiskoneistoa tehostetaan. EU:n ulkorajoja valvovan Frontexin budjetti on nykyiselläänkin jo EU:n nopeimmin kasvava. Kaiken tämän tavoitteena on siirtolaisten valvominen ja nöyryyttäminen entistä tehokkaammin, sekä heidän käyttäminen EU:n sisällä oikeudettomana halpatyövoimana, joka kantaa EU:n talouskasvun taakkaa harteillaan. Kontrollien osana epäinhimillinen säilöönottokeskusten saaristo näyttää EU:n ihmisoikeusmyönteisyyden todelliset kasvot.

Kolonialisti-Eurooppa

Ulkosuhteissaan yhtenäinen EU ajaa aggressiivista kauppapolitiikkaa, joka on omiaan lisäämään geopoliittisia paineita sen ympärillä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa pidetään Euroopassa yleisesti
katastrofaalisena, mutta uuden perussopimuksen myötä vahvistuvalla mandaatilla EU harjoittaa aggressiivisinta ja lyhytnäköisintä kauppapolitiikkaa maailmassa, kun EU vaatii kahdenvälisten
kauppasopimusten avulla kehitysmaita avaamaan rajansa.

Perussopimus vahvistaa tämän käytännön, vahvistaessaan Euroopan unionia ulkopoliittisena toimijana. On varmasti totta, että EU:n kriisinhallinta voisi sopimuksen myötä parantua selvästi, mutta samanaikaisesti sopimus sitoo EU:n taloudelliset ja sotilaalliset intressit entistä vahvemmin yhteen.

Sopimuksen luonne

Sopimus on nykymuodossaan niin vaikeasti ymmärrettävä, että siitä on lähes mahdotonta saada otetta. Sen pystyy ymmärtämään vain EU-oikeuteen erikoistuneet juristit. Vallan siirtäminen ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lähes tietoiselta vaikuttava rajoittaminen alleviivaa sen huonoutta. Siksi sopimus on kaadettava – jotta siitä ei voi juurruttaa Euroopan unionin kasvoja.

*Kampanjaa järjestää laaja kansanrintama, johon kuuluvat muun muassa: MTK – Mikä-mikä-maan Tulevaisuuden Kansalaiset, ja SAK – Sarkasmista Ahdistuvien Keskusjärjestö